6. lokakuuta 2017

Virtojen varsilta


Paljon ajatuksia muttei yhtään sanaa sanotuksi saa

Olen ollut vetten äärellä, virtojen varsilla
Kemijoen taukoamatonta hidasta juoksua ihmetellyt
Se on aina paikallaan, kokoajan siinä
ja silti se mikä oli siinä hetki sitten on jo jatkanut kulkuaan.
Jatkuva liike mutta silti niin paikoillaan.
Niin jatkuvassa muutoksessa että se tuntuu melkein muuttumattomalta

Samoin virtaavat sukupolvien ketjut, aika.
Se mikä nyt on, on jo mennyt.
En ymmärrä sitä,
mutta yritän olla siinä mikä on nyt
koska se on ainoa mitä minulla on.

18. toukokuuta 2017

Maa jota rakastaa



Kampaan harmaita hiuksiasi,
äitini, isieni maa.
Haravoin kuolleet haivenesi rakkaudella:
uudelle elämälle kaunis alku,

On hyvä että on maa jota rakastaa,
johon upottaa sormet,
kasvattaa juuret.

Minne kuljenkin
sama maa minut kantaa.

5. huhtikuuta 2017

Runojen synty


Milloin runot syntyvät?
Syvässä ahdingossa ja ahdistuksessa?
Minulla ei. Ei toimi. Silloin ei liiku mikään, elämästä puuttuvat värit, eikä sydän laula.
Kun kaikki menee hyvin, tuntuu että elämä on pelkkää alamäkeä?
Ei silloinkaan. Silloin helposti unohtuu arkinen ihmettely kun elämä on niin itsestäänselvää.
Paitsi joskus. Silloin kun ilo on ihan äärimmäistä, ihanaa, kiitollisuutta pulppuavaa iloa, kuten silloin kun lapsi syntyi ja silloin kun menimme naimisiin.
Ne on niitä onnentunteita.
Silloin annettiin paljon runoja.

Usiemmiten runot syntyvät tavallisessa arjessa. Kun on hetken ollut hieman harmaampaa mutta yhtäkkiä huomaakin että joutsenet ovat palanneet. Silloin.
Vaikka keskellä aivan tavallista keskiviikkopäivää.
Joskus jokin hetki on runo:
katseiden kohtaaminen, hymy.
Joskus ympäristö on runo:
sumu joka nousee joesta kietoen huomaansa koko tienoon.

Runot syntyvät. Ne annetaan.
Joskus tulos ei ole sitä mitä olisi halunnut
mutta koska se on annettu sellaisenaan, se olkoon sellainen.
Jos runoa yrittää parannella niin yleensä huonommaksi vain menee.
Runoa ei voi kirjoittaa siten että päättää kirjoittaa runon.
Voi kyllä päättää että haluan kirjoittaa runoja.
Sitten pitää kuunnella milloin niitä tulisi.
Kyllä, kuunnella. Olla hereillä ja aistit valppaina. Haistella.
Tunnustella, maistella. Ihastella.
Minulla kiitollisuudentunne ja elämän ihmettelevä ihailu on useiden runojen lähtökohtana.
Toisilla runot kumpuavat surusta, ahdistuksesta,
epävarmuudesta, rakkaudesta, onnesta, .. Mistä tahansa tunteesta.

Tänään sain postista paketin.
Siellä oli oma runokirjani "Taivaankannella tanssivat revontulet".
Nyt minusta tuntuu että runoja taas annetaan paljon.
Ehkä tämä kirja ei jääkään viimeiseksi?

4. huhtikuuta 2017

Virtaavat aamut


Ja nämä aamut virtaavat,
päivät, viikot, kuukaudet.
Kuin sade
ja jäät irtoavat kohta kemijoesta
virtaus kiihtyy,
soljuu vapaana kesän
kunnes syksyllä jo odottaa
että saisi talven taas hengähtää.
Ja taas tulee kevään ihana vapaus
rytisten, valtaisalla voimalla kahleita rikkoen.

Ja niin,
nämä aamut virtaavat,
päivät, viikot, kuukaudet,
vuodetkin.

Ja oikealla hetkellä olisi huomattava
tarttua asioihin jotka annetaan.

3. huhtikuuta 2017

Uusi sivu



Keskeneräistä, väliaikaista
ja silti tuntuu että elämässäni on kääntynyt uusi sivu.
Mitään näkyvää ei ole tapahtunut ja kuitenkin niin paljon.
Katse joka ei harhaile eikä piiloudu.
Kasvot jotka häpeilemättä paljastavat kaiken.

Kuuletteko kuinka unelmat ovat alkaneet elää!


ps. Kiitos kun jätät kommenttisi! Tykkään niistä vaikken osaa vastata.

pps. Tämä somesomeinstasnäppi-aika on aiheuttanut valokuvien ikuisuudelle surullisen inflaation. Päivän vanha kuva tuntuu jo vanhalta ja sitä pitää selitellä esim.  #tb:llä! Oletteko huomanneet saman? Eikö valokuvan tarkoitus ole juuri ikuistaa muistoja? Mikä vika on vanhassa kuvassa siis?

22. maaliskuuta 2017

Rakkaudensanoja itselleni (ja sinulle)



Väsyminen. Se iski. Yhtäkkiä ja odottamatta. Minulle! Minulle joka en koskaan väsy ja aina jaksan hymyillä. Oli lopetettava jokin. Luovuttava jostain. Mistä? Jaksamisesta. Ja pärjäämisestä. Elämä vei minua, ajauduin vain eteenpäin kysellen muilta että onko tämä nyt hyvä mitä teen, arvostatteko minua jos teen näin, olenhan kaikin puolin sopiva ja sovinnainen ja miellyttävä kun menen tähän suuntaan. Siksi ja siten väsyin: koska en elänyt omaa elämääni. Elin niin kuin minun odotettiin elävän. Tai niin kuin kuvittelin muiden odottavan minun elävän.

Oli kova paikka sanoa: ”Hei en jaksakaan. Olen väsynyt. Kaikki tuntuu tyhjänpäiväiseltä, turhalta. En saa mitään aikaiseksi. En saa mitään merkityksellistä tehtyä vaikka se on aina ollut minulle niin tärkeää: että koen itse tekeväni jotain merkityksellistä. Kaikki toistaa samaa kaavaa ja en jaksa sitä enää.”

Se oli tärkeä askel. Se että annoin luvan sille että minua voidaan auttaa. Otin avun vastaan ja huomasin missä kuplassa olin elänyt jo pitkään. Yhtäkkiä valtava prosessi lähti liikkeelle. Ymmärsin mitä toistuneet unet olivat minulle yrittäneet kertoa. Aloin puhutella sitä lasta sisälläni joka on kokenut syyllisyyttä, riittämättömyyttä. Joka on alistunut, ollut kiltti ja purrut hammasta jaksaakseen suorittaa kaiken mitä hänen odotettiin jaksavan. Tai ainakin luulin että minun odotettiin jaksavan se kaikki. Ja yhtäkkiä ilma on kevyt hengittää. Yhtäkkiä minusta tuntuu ettei minun tarvitsekaan hävetä sitä mitä olen.  Minä olen minä, ja haluan olla vain minä. Sinä olet sinä ja hyvä niin. Minun ei tarvitse olla kuten sinä, eikä myöskään minun tarvitse yrittää olla sellainen kuin kuvittelen sinun haluavan minun olla. Ihana, kamala ja kamalan ihana elämä!

En ole aina saatavilla, enkä pidä välttämättä siitä miten minua kohdellaan. Ei minun tarvitse kaikkeen suostua. Minulla on rajani ja reviirini! Uskallan puolustaa itseäni, mutta osaan ottaa myös kritiikkiä paremmin vastaan. Ei se, että en heti osaa tai hoksaa miten joku tapahtuu, tarkoita että olen huono ja kyvytön. Eikä se tarkoita myöskään että minun pitää itkeä ja sättiä itseäni omasta huonoudestani ja harjoitella kahta ankarammin. Ei, ei. Olen itseni paras ystävä. En halua kohdella itseäni niin.
Olen ihana, upea ihminen tällaisena, vajavaisena. Teen virheitä ja olen vasta matkani alussa. Mutta niinhän me kaikki olemme!

Kiitos. 

Sinulle joka et vielä ole matkaasi aloittanut mutta haluaisit sen tehdä, haluan sanoa:
Ensiksikin, elämälläsi on tarkoitus. Olet tärkeä. Upea, ihana! Luovuta ajoissa ja lakkaa ponnistelemasta jos sinusta tuntuu että nyt jokin menee vikaan. Hammasta purren ja sisulla ei kannata selvittää elämäänsä kun sen voi tehdä paljon helpomminkin. Nosta kädet pystyyn ja kysy mistä saisit apua jos et tiedä. Kolkuttavalle avataan! Kukaan ei tule sinua auttamaan ellet sinä ensin anna muille siihen lupaa! Keskusteluapua saa ainakin nykyään yllättävän helposti Suomessa, vieläpä aivan ilmaiseksi tietyn verran. Jos olet äiti tai isä, avaa suusi neuvolassa. Jos opiskelet, kysy vaikka opettajaltasi apua. Selvittele ja kysy rohkeasti mistä voisit mahdollisesti saada jotain apua.  Älä mieti että sinun pitäisi pärjätä tai että ei sinun ongelmat ole niin isoja että niille tarvitsisi jotain tehdä.  Pienistäkin ongelmista voi tulla isoja jos niitä joutuu kantamaan liian pitkään yksin. Parempi ajoissa kuin vasta sitten kun kaikki on päin mäntyä vai mitä? Ja pienillä asioilla on lopulta iso merkitys, myös avunsaannissa. Pienikin apu voi saada suuria aikaan. Saat huomata että sinusta välitetään enemmän kuin koskaan uskoitkaan. Ja hei, muista että jokaisen elämässä tulee vaiheita jolloin tarvitaan muita ja muiden apua. Sekin on normaalia! 

Ja jos ihmettelet että mistä matkasta minä puhun…. Tiedät sen kyllä kun olet aloittanut omasi. Ihmettelin vielä muutamia viikkoja sitten kun joku puhui jostain tietoisuuden lisääntymisestä, nyt huomaan tietoisuuden todellakin lisääntyneen. Tiedostan omaa käytöstäni, miksi toimin aina tietyissä tilanteissa tietyllä (ei-halutullakin) tavalla. Ja parasta tietoisuuden lisääntymisessä on se, että kun tiedostan milloin ei-toivottu toimintamalli aktivoituu, pystyn pikkuhiljaa purkaa niitä. Ja siten ne eivät enää rajoita tai vaikeuta omaa elämääni. Omassa elämässäni minulle on helpottavaa myös se että tiedostamalla voin estää niiden siirtymistä myöskin seuraavalle sukupolvelle. Ne tunteet joita en ole osannut itse käsitellä tai kohdata, niitä en pysty myöskään sallimaan muille.


Lisähuomautuksena vielä: Teksti ei pohjaudu mihinkään tieteellisiin faktoihin, vaikka viimeaikoina olen paljon psykologista kirjallisuutta selaillutkin. Nämä ovat ihan vain rakkaudensanoja sekä itselleni että sinulle.

 Ps. Koska en enää halua vähätellä ja piilotella itseäni ja mitä olen, niin kerron että minä olen kirjoittanut runokirjan Jaiks! :) Niitä löytyy täältä ja minulta niitä saa myös, halvemmalla!

27. helmikuuta 2017

Kauneuden kaipuu


Uskon että ihmisellä on luontainen kaipuu kauneuteen.
Luontokin on uskomattoman kaunis.
Kokonaisuudessaan, mutta myös kun tarkastaa siitä vain jotain pientä osaa, esimerkiksi yhtä kukkaa tai terälehteä tai jopa solua.
Lumihiutaleet. Taivas. Metsät. Kanervikko. Silkkiuikut. Koivu. Kissankellot. Kuura. Usva, utu. Meri. Kaarna. Sulat. Hyönteisten siivet. Kaikki. Kirjoittaessa näitä tuli mieleeni myös luonnon tuoksut. Miltä tuoksuu kanerva, meri, sammalikko, kaarna, terva, niitty.

Ah. Kauneuden uskomaton kaipuu.
Lapsi, silmät, silmän ripset. Pienet kädet, kuopparystyset.
Pehmeä, lämmin iho joka tuoksuu äidinmaidolle.
Ja lappapuuro.

30. tammikuuta 2017

Faunin iltapäivä

Ylen ykkösen radio-ohjelmista lempparini on jokapäiväinen faunin iltapäivä.
Koska meillä ole radiota, kuuntelen ohjelmia usein jälkitoimituksena areenan kautta. Musiikki on parasta ystävän kanssa teekupin ääressä, mutta melkein ihanampia kuin itse musiikki on ohjelmien nimet. Kuunnelkaapa näitäkin: timantit hangella, ilotulitusmusiikkia, iltatähti, kultaiset vuoret, päivän runo, muuttolintuja odotellessa, talviunelmia...
Huomenna n. klo 16.15 siis Yle Radio 1 ja Faunin iltapäivä.

19. joulukuuta 2016

kultainen

Äitiys.
Elämäni tärkein ja suurin tehtävä, niin luulen. Niin suuri tehtävä, että tunnen hiljaista kunnioitusta sitä kohtaan. Huolta. Nöyryyttä. Kiitollisuutta. Iloa. Epävarmuutta. Huonommuutta. Ennen kaikkea valtavaa rakkautta. Olen sen tehtäväni aivan alkutaipaleilla. En vielä osaa aavistaakaan mitä kaikkea se tulee minulle antamaan ja opettamaan.

Iltaisin rukoilen että tuo pieni poika, joka iltaisin pitää äitiä molemmin käsin sormestani kiinni ennen nukahtamistaan, saisi aina kulkea elämässään enkeleiden taluttamana. Turvassa. Vailla pelkoa huomisesta. Vailla pelkoa toisista ihmisistä. Silti tiedän että hänelläkin tulee olemaan elämässään haasteensa. Sille en voi mitään vaikka se viiltää äidin sydäntä. Kaikilla ihmisillä on ja tulee olemaan elämässään omat huolensa ja haasteensa. Ihan kaikilla. Mutta kuitenkin on paljon johon voin vaikuttaa pikkuiseni elämässä ja silksi haluan aina muistaa että äitiys on elämäni tärkein tehtävä. Voin vaikuttaa siihen millaiset lähtökohdat ja taidot lapsellani on kohdata nuo oman elämänsä haasteet.

"Mieli, joka on toiminnan ja logiikan työkalu, alkaa virittäytyä, ajatella sanoin, joiden ilmaiseminen läheisille vie vuoden, pari. Kauhea työ pystyä lausumaan heidän nimensä.
-Äiti.
Vaikea pysyä pystyssä.
-Äiti?
Vaikea ilmaista itseään. Saada toinen kuulemaan, reagoimaan, vastaamaan. Nähdä silmät joihin syttyy ilo. Äiti, rakas. Hyvä varhainen vuorovaikutus helpottaa laskeutumista maan päälle. Katse joka ottaa vastaan, on elintärkeä. Niin tärkeä, sttä siihen kannattaa varata rajattomasti aikaa."

Kaija Juurikkala, kirjassaan Sielu ei nuku.

18. marraskuuta 2016

Pois piileskelemästä

Vaaroitus: kuvat eivät liity tapaukseen. Paitsi viimeinen hyvin vähän. :)
Viimeinen kuva äitin "Piilosta" - kirjasta. Kirjasta oli juttu ihan vastikään myös Tehy-lehdessä. Artikkelin voi lukea täältä.

Kirjoittamalla mulle on helppo jäsennellä omia ajatuksia ja siksi nyt aloitinkin kirjoittamaan.

Minä olen koulutukseltani fysioterapeutti, kyllä, mutta en silti miellä itseäni fysioterapeutiksi. Se ei ole siis sitä mitä oikeasti haluan olla. Se, mitä minä oikeasti haluan olla ja minkä koen kutsumusammatikseni jos niin voi sanoa on... reflegsologi. Siis mikä? Yksinkertaisesti koko kehon vyöhyketerapeutti. Eli en pelkästään hoida asiakkaan jalkoja (kuten vyöhyketerapiassa) vaan refleksologiassa hoidetaan muualtakin kuten käsistä, korvista ja päästä. Mulla on sellainen olo että olen tämän asian kanssa ollut kaapissa jo ihan tarpeeksi kauan. Nyt on aika tulla piilosta. Vihdoin oivalsin kiikutellessani illalla vauvan kanssa että mitä pidempään piilottelen sitä että olen kouluttautunut ja kouluttaudun kokoajan enemmän refleksologiksi, sitä vähemmän siitä on kenellekään apua. Olen toki monille kavereilleni asiasta kertonut, mutta jostain syystä olen aina tuntenut iseni jotenkin kiusaantuneeksi kun tulee esille että opiskelen refleksologiaa.

Kun aloin opiskella vyöhyketerapiaa, tiesin heti että se on juttuni. Olin lapsellisen innostunut ja ajattelin että vyöhyketerapialla voi hoitaa lähes kaiken ja kaikkea ja kerroin asiasta innokkaasti myös muille. Mitä enemmän opiskelin asiaa (ja kun aloitin samaan aikaan myös fysioterapeutin opinnot), sitä hiljaisemmaksi kävin. Syitä on ainakin kaksi: 1. Fysioterapiaopinnoissa ei ehkä ollut niin kovin coolia uskoa luontaishoitoihin ja 2. Mitä enemmän opiskelin refleksologiaa, kävi niin kuin kaikessa muussakin opiskelussa eli tieto lisäsi tuskaa. Huomasin tietäväni asioista niin vähän.

Refleksologinen ajatusmaailma on hyvin holistinen eli kokonaisvaltainen. Se saa hoitajan tuntemaan itsensä aika nöyräksi. Eli toisin sanoen refelksologiassa voidaan ajatella että jos asiakkaalla on jokin konkreettinen ongelma niin se on yleensä "jäävuoren huippu". Eli esim. suolisto-ongelmien taustalla ei ole välttämättä aina ole suolisto itse. Lueskelin eilen Antti Heikkilän vanhaa v.1994 painettua kirjaa "Matka omenapuuhun" ja en voinut kuin ihailla tuota lääketieteellisen koneiston läpikäynyttä henkilöä (vaikka en syökään ihan Heikkilän ohjeiden mukaisesti). Hän mm. vertasi länsimaisen lääketieteen ajatusmallia (jossa on naistentaudeille, sisätaudeille, neurologialle, ortopedialle yms. omat erikoisosaajansa) palasiksi silputtuun kirjaan josta saat yhden repäistyn palan jossa on vaikkapa kirjain "a". Voit tarkastella tätä sivun palasta vaikka kuinka paljon ja analysoida paperin iän ja laadun ja miettiä missä sanassa voisi olla kirjain "a", mutta silti et tule saamaan käsitystä siitä, mitä kirja on käsitellyt tai millainen merkitys tällä kirjalla voi olla jollekin yksilölle, yhteisölle, yhteiskunnalle tai kulttuurille. Okei, kaikki kunnia länsimaiselle lääketieteelle - nimittäin maailmassa on PALJON viisaita lääkäreitä (muistelen fysioterapian koulutusohjelman ihanaa fysiatria, luennoitsijaamme Jouko Heiskasta, joka muun muassa kehotti meitä painokkaasti oppimaan ja opiskelemaan luontaishoitoja ja kansan perinnehoitoja). Ja onhan lääketieteellä todella paljon annettavaa, varsinkin silloin kun vahinko on jo tapahtunut.

Nyt siis haluan tulla pikkuhiljaa kaapista ulos tämän refelksologian kanssa (meidän kaikkien kannattaisi tulla kaapista ulos, olipa se asia sitten mikä tahansa jota piilottelemme!). Varmasti tulen pakenemaan takaisin kaappiin usein. Enkä tiedä uskallanko edelleenkään vastata tulevaisuudensuunnitelmistani kysyvälle haaveilani oman toiminimen perustamisesta jotta voisin tehdä - ei (pelkästään) fysioterapiaa vaan - refleksologiaa. Vaikka itse uskon täysin refleksologian mahdollisuuksiin, silti pelkään sitä miten muut suhtautuvat asiaan. Pelkään että minua pidetään vähän yksinkertaisena, hyväuskoisena, helposti huijattavissa olevana huuhaa-tyyppinä.

Mutta tiedän että on myös paljon ihmisiä jotka ovat tukenani ja joita refleksologia kiinnostaa! Heille vinkiksi, että asiasta on olemassa mielenkiintoista kirjallisuutta. Mm. Ulvi Wirenin ja Anna-Kaarina Lindin kirjoittamiin teoksiin kannattaa tutustua. Lisäksi kirjastoista yleensä löytyy myös Lindin kirjoittama "Vyöhyketerapia ja refleksologia koliikkivauvanhoidon tukena: opas vanhemmille ja muille vauvaa hoitaville." - opas jota todella suosittelen kaikille vanhemmille! Se ei pelkästään sisällä ohjeita kuinka voit hoitaa lastasi vaan vinkkejä esimerkiksi äidin ruokavalioon.

No nyt tuli vuodatettua. Vielä pakko sanoa sen verran että fysioterapiakoulutuksesta ei missään nimessä ole ollut haittaa, ennemminkin päinvastoin. Valmiudet sairauksien patologian, anatomian ja tiettyjen kontraindikaatioiden ymmärtämiseen on pelkästään plussaa. Sekin on vain murto-osa koulutuksen tuomista hyödyistä. Lisäksi olen huomannut myös sen, että fysopterapiakoulutuksessa on painotettu asiakkaiden yksityisyydensuojaa ja eettisiä asioita paljon ja tämän asian painotukseen tulisi mielestäni kiinnittää enemmän huomiota myös luontaishoitojen opetuksessa. Minusta ei ole kiva istua kalevalaisen jäsenkorjaajan hoidettavana joka kertoo aiempien asiakkaidensa ongelmat ja haukkuu kollegansa (samalla itseään kehuen) - vieläpä parhaimmillaan nimillä tai ainakin niin että ei jää epäilystäkään kenestä on kyse.

Summa summarum. Seuraavaksi alan selvitällä millainen systeemi on oman toiminimen perustaminen ja milloin mun kannattaa se perustaa.