13. syyskuuta 2011

syyspäiviä in my mind...

Rakastan kirjoittamista! Jo ala-asteella kaikkien vihaamat kirjoitelmatunnit oli mun lähes mieluisimpia tunteja -heti liikunnan jälkeen tietysti. Nyt lukiossakin esseidin kirjoittaminen on mielenkiintoista puuhaa, vaikka tosinaan aiheet ovatkin niin luovuutta tappavia. 
 Nyt minun pitäisi olla lukemassa siologian kirjoituksiin, mutta haen pientä energialatausta kirjoittamalla tänne! hahaa.. Toki voisin kirjoittaa päiväkirjaanikin, mutta kun annat oikein ajatusten virrata sormiisi, on kynällä kirjoittaminen huomattavasti raskaampaa puuhaa.
 Haaveilen sellaisesta päivästä, jolloin minun ei tarvitse tietää mitään. Päivästä, jolloin ei ole mitään muistettavaa, ei mitään tehtävää. Heräisin sattumalta siihen, kun taivas alkaa valjeta, ulkona kuitenkin yhä sumeaa, kuin harmaata. Ainoan väriläiskän antavat puiden lehdillä leikkivät ruskan värit. Kiedon mummun vanhan villaneuleen ympärilleni, lompsautan saappaat jalkaani ja hiippailen luontoon. Mieli on utelias ja hämmentynyt. Täälläkö minä, ulkona. Lähden päämäärättömästi hiipimään metsäpolua pitkin. Mietin miksi maa on aina aamuisin kasteen kostuttama, miksi pisarat ovat kirkkaita kristallipalloja. Kuulen, kun haapa kuiskii salaisuuksiaan. Ihmettelen, kun männyt ovat niin virallisia. He eivät ole kiinnostuneita siitä, mitä haapavanhukselle todella kuuluu.
 Pensaikosta pyrähtää pyy. En koe olevani oikein luonnon kanssa yhtä, kun mieleeni juolahtaa yllättäen laulu, "koivun oksaan korkealle teki peippo pesän". Remahdan nauruun, mutta vaikenen äkkiä. Sopiiko luontoa häiritä näin aamuvarhain? Helpotun, kun kuusineiti vain hymyilee minulle äidillisesti. Se ojentaa ylväästi varttaan, kun pyy laskeutuu sen oksistolle.
  Mansikkakuvioinen kahvimuki on täynnä höyryävää intialaista teetä. Hörpin sitä pitkin kulauksi ja avaan ikkunan kuullakseni ilmanpaineiden liikuskelua. Mieleni on kevyt. Haluan hypähdellä. Siivousvimma yllättä minut. Kerään armotta vaatekaapistani kaiken, joilla ei ole mitään tarinaa ja sullon ne jätessäkkiin. Huoneesta lähtee myös whole bounch of  books and other stuff. Kiilloitan vielä lopuksi peilin ja pysähdyn ihastelemaan työni tulosta. 
 Raahaan tavarasäkit auton takapenkille, pistän niille turvavyöt huolellisesti paikalleen ja sanon: "Nyt lähdetään lapset kirpparille!". Auto sammuu risteyksessä kaksi kertaa. Tämäpä hassua. Setä takanani tööttää ja nauraa katketakseen, luulen.
 Saan kaiken myytyä. Rahaa virtaa taskuuni kuin purosta. Vaikka mitäpä minä mokomalla teenkään. Mietin, mitä ostaisin, jos raha ei olisi este. Yksi tavara vain!? Tämäpä kiperä tehtävä. Eihän minulta mitään puutu!