14. syyskuuta 2012

2 viikkoa kuin vuotta


niin paljon tapahtunut, eikä silti mitään uutta auringon alla.
syksy kultaa puita niinkuin vuosituhannet aiemminkin.
linnut muuttaa niinkuin vuosimiljoonat aiemminkin.
aika ei pysähdy milloinkaan, aina tulee uutta, mutta silti sama aurinko nousee joka aamu niin rikkaille kuin kerjäläisillekin.
minä tykkään rovaniemestä ja luonnosta jonka helmustaan kaupunki on rakentunut.
rakastan sen vaaroja ja mustikkametsiä, poroja jotka hölkyttelee pyöräteillä ja ihmisiä jotka halaa paljon "kun täälä napapiirillä on niin ---n kylmä.!". rakastan myös kaupungin kirpputoreja! kun koulu, kaverit ja harrastukset sallivat, saan niissä kulutettua aivan surutta jäljelle jäävän vapaa-ajan. :)
silti koti on siellä missä kultakutriset pikkusisarukset telmivät.
tutut polut ja kivet, tutut puolukkamaat, tutut asukkaat ja tavat.
lapsia on aina niin ikävä ja sitä vapautta mikä maalla on.

rovaniemi on pieni kaupunki, mutta silti ahdistaa se, että kaupungissa ollakseen jotain on harrastettava lentopalloa, jalkapalloa, potkunyrkkeilyä, spinningiä, pilatesta, kuoroa blaablaa blaa ja ne on kivoja, ei siinä.
mutta aina on oltava jotain erityistä tekemistä.
kun taas maalla se työ oli se harrastus.
kun koulussa esittelin itseäni niin kerroin ettei mulla ole oikeen mitään erityisiä harrastuksia, tykkään kaikesta, mutta aivan erityisesti tykkään vain haahuilla metsissä.
kyllä ne vähän nauroi, mutta silti hyväntahtoisesti.
minut silti otetaan aivan vastaan ja hyväksytään tämmösenä kuin olen, mutta miksi tulee silti se tunne että olen ihan pöhkö jos en harrasta mitään "oikeaa".

ja toinen juttu mikä kaupungissa ahdistaa on se, että kokoajan on tunne että tarvii jotain: uuden takin, juokuskengät, tietsikan, pyörän jne.
kaikki tavara on aivan liian helpostisaatavilla.
tulee kiusauksia ja oon aina ollu tosi huono vastustamaan niitä.
niinku yks Oscar Wilden hieno lausahdus onkin että voin vastustaa kaikkea muuta paitsi kiusauksia.
miten en muka pärjäisi edelleen nykyisillä sisäpelikengilläni kun niillä oon pärjänny jo vitosluokasta asti?
mistä se tunne tulee että yhtäkkiä muka pitäisi olla jotain hienoa ja uutta.

siksi ja silloin haluan äkkiä lähteä kauas kaupungista, paeta metsään.
mutta siten sitä viihtyy kaupungissa kun tietää että sieltä pääsee aina tarvittaessa pois.
ja siten, kun on sielä silti niin suloisia ihmisiä. :)


6. syyskuuta 2012

outolintu

kotona en ollut edes kummajainen.
olin tavallinen.
just se mikä olin aina ollutkin.
mutta sitten, kun ympäristö muuttuu, mutta itse ei, joku voi ajatella, että tuo ei kuulu nyt tähän maailmaan.
joskus mietin itsekin että olenko eksynyt.
olenko pudonnut joltain vieraalta planeetalta keskelle jotain ihan omituista.

mutta sittenkin tiiän että tykkään olla täällä ja mitä pidempään olen, sitä enemmän tulen tykkäämään.
löydän sen palan omaa itseäni ja kotia kun otan kouluun mukaan pienen sankkoni ja hipsin suoraan mustikkametsään.
kuitenkaan sekään ei enää niin hyvin onnistu.
päivät koulussa pidentyvät ja harrastukset alkavat.
ahdistaa, että on kokoajan jotain järjestettyä ohjelmaa.
kokoajan tapahtuu jotain eikä ehdi pysähtyä.
mutta on se hyväkin.
tutustuu ihmisiin, ei ehdi liikaa ajatella.
olen huomannut, että kun elää tässä maailmassa, niin täytyy myös kohdata kaikki sen ihmiset huolineen, murheineen, mutta myös ilonaiheineen.
ei voi aina paeta omaan maailmaan.
vaikka se on ihanaa ja houkuttelevaa, niin tavallaan se on myös itsekästä.
jos minulla olisi muille jotain annettavaa, miksi panttaisin sen itselläni?

vaikka karu arki, sosiaalisuus ja maailma puuduttaa, se myös antaa paljon.
ei ihmisen ole hyvä olla vain yksin.

mulla ei oo omaa konetta eikä nettiä, joten joskus saatan ehtiä ja malttaa koululla koneelle...
ja joskus ehkä laitan taas kuviakin, kun muistan raahata vaikka muistikortin kamerasta.
mulla on ihana kämppä ja kämppis!
tervetuloa kylään kaikki ihanuudet, keitän kahvit ku tuutte!