19. joulukuuta 2016

kultainen

Äitiys.
Elämäni tärkein ja suurin tehtävä, niin luulen. Niin suuri tehtävä, että tunnen hiljaista kunnioitusta sitä kohtaan. Huolta. Nöyryyttä. Kiitollisuutta. Iloa. Epävarmuutta. Huonommuutta. Ennen kaikkea valtavaa rakkautta. Olen sen tehtäväni aivan alkutaipaleilla. En vielä osaa aavistaakaan mitä kaikkea se tulee minulle antamaan ja opettamaan.

Iltaisin rukoilen että tuo pieni poika, joka iltaisin pitää äitiä molemmin käsin sormestani kiinni ennen nukahtamistaan, saisi aina kulkea elämässään enkeleiden taluttamana. Turvassa. Vailla pelkoa huomisesta. Vailla pelkoa toisista ihmisistä. Silti tiedän että hänelläkin tulee olemaan elämässään haasteensa. Sille en voi mitään vaikka se viiltää äidin sydäntä. Kaikilla ihmisillä on ja tulee olemaan elämässään omat huolensa ja haasteensa. Ihan kaikilla. Mutta kuitenkin on paljon johon voin vaikuttaa pikkuiseni elämässä ja silksi haluan aina muistaa että äitiys on elämäni tärkein tehtävä. Voin vaikuttaa siihen millaiset lähtökohdat ja taidot lapsellani on kohdata nuo oman elämänsä haasteet.

"Mieli, joka on toiminnan ja logiikan työkalu, alkaa virittäytyä, ajatella sanoin, joiden ilmaiseminen läheisille vie vuoden, pari. Kauhea työ pystyä lausumaan heidän nimensä.
-Äiti.
Vaikea pysyä pystyssä.
-Äiti?
Vaikea ilmaista itseään. Saada toinen kuulemaan, reagoimaan, vastaamaan. Nähdä silmät joihin syttyy ilo. Äiti, rakas. Hyvä varhainen vuorovaikutus helpottaa laskeutumista maan päälle. Katse joka ottaa vastaan, on elintärkeä. Niin tärkeä, sttä siihen kannattaa varata rajattomasti aikaa."

Kaija Juurikkala, kirjassaan Sielu ei nuku.

18. marraskuuta 2016

Pois piileskelemästä

Vaaroitus: kuvat eivät liity tapaukseen. Paitsi viimeinen hyvin vähän. :)
Viimeinen kuva äitin "Piilosta" - kirjasta. Kirjasta oli juttu ihan vastikään myös Tehy-lehdessä. Artikkelin voi lukea täältä.

Kirjoittamalla mulle on helppo jäsennellä omia ajatuksia ja siksi nyt aloitinkin kirjoittamaan.

Minä olen koulutukseltani fysioterapeutti, kyllä, mutta en silti miellä itseäni fysioterapeutiksi. Se ei ole siis sitä mitä oikeasti haluan olla. Se, mitä minä oikeasti haluan olla ja minkä koen kutsumusammatikseni jos niin voi sanoa on... reflegsologi. Siis mikä? Yksinkertaisesti koko kehon vyöhyketerapeutti. Eli en pelkästään hoida asiakkaan jalkoja (kuten vyöhyketerapiassa) vaan refleksologiassa hoidetaan muualtakin kuten käsistä, korvista ja päästä. Mulla on sellainen olo että olen tämän asian kanssa ollut kaapissa jo ihan tarpeeksi kauan. Nyt on aika tulla piilosta. Vihdoin oivalsin kiikutellessani illalla vauvan kanssa että mitä pidempään piilottelen sitä että olen kouluttautunut ja kouluttaudun kokoajan enemmän refleksologiksi, sitä vähemmän siitä on kenellekään apua. Olen toki monille kavereilleni asiasta kertonut, mutta jostain syystä olen aina tuntenut iseni jotenkin kiusaantuneeksi kun tulee esille että opiskelen refleksologiaa.

Kun aloin opiskella vyöhyketerapiaa, tiesin heti että se on juttuni. Olin lapsellisen innostunut ja ajattelin että vyöhyketerapialla voi hoitaa lähes kaiken ja kaikkea ja kerroin asiasta innokkaasti myös muille. Mitä enemmän opiskelin asiaa (ja kun aloitin samaan aikaan myös fysioterapeutin opinnot), sitä hiljaisemmaksi kävin. Syitä on ainakin kaksi: 1. Fysioterapiaopinnoissa ei ehkä ollut niin kovin coolia uskoa luontaishoitoihin ja 2. Mitä enemmän opiskelin refleksologiaa, kävi niin kuin kaikessa muussakin opiskelussa eli tieto lisäsi tuskaa. Huomasin tietäväni asioista niin vähän.

Refleksologinen ajatusmaailma on hyvin holistinen eli kokonaisvaltainen. Se saa hoitajan tuntemaan itsensä aika nöyräksi. Eli toisin sanoen refelksologiassa voidaan ajatella että jos asiakkaalla on jokin konkreettinen ongelma niin se on yleensä "jäävuoren huippu". Eli esim. suolisto-ongelmien taustalla ei ole välttämättä aina ole suolisto itse. Lueskelin eilen Antti Heikkilän vanhaa v.1994 painettua kirjaa "Matka omenapuuhun" ja en voinut kuin ihailla tuota lääketieteellisen koneiston läpikäynyttä henkilöä (vaikka en syökään ihan Heikkilän ohjeiden mukaisesti). Hän mm. vertasi länsimaisen lääketieteen ajatusmallia (jossa on naistentaudeille, sisätaudeille, neurologialle, ortopedialle yms. omat erikoisosaajansa) palasiksi silputtuun kirjaan josta saat yhden repäistyn palan jossa on vaikkapa kirjain "a". Voit tarkastella tätä sivun palasta vaikka kuinka paljon ja analysoida paperin iän ja laadun ja miettiä missä sanassa voisi olla kirjain "a", mutta silti et tule saamaan käsitystä siitä, mitä kirja on käsitellyt tai millainen merkitys tällä kirjalla voi olla jollekin yksilölle, yhteisölle, yhteiskunnalle tai kulttuurille. Okei, kaikki kunnia länsimaiselle lääketieteelle - nimittäin maailmassa on PALJON viisaita lääkäreitä (muistelen fysioterapian koulutusohjelman ihanaa fysiatria, luennoitsijaamme Jouko Heiskasta, joka muun muassa kehotti meitä painokkaasti oppimaan ja opiskelemaan luontaishoitoja ja kansan perinnehoitoja). Ja onhan lääketieteellä todella paljon annettavaa, varsinkin silloin kun vahinko on jo tapahtunut.

Nyt siis haluan tulla pikkuhiljaa kaapista ulos tämän refelksologian kanssa (meidän kaikkien kannattaisi tulla kaapista ulos, olipa se asia sitten mikä tahansa jota piilottelemme!). Varmasti tulen pakenemaan takaisin kaappiin usein. Enkä tiedä uskallanko edelleenkään vastata tulevaisuudensuunnitelmistani kysyvälle haaveilani oman toiminimen perustamisesta jotta voisin tehdä - ei (pelkästään) fysioterapiaa vaan - refleksologiaa. Vaikka itse uskon täysin refleksologian mahdollisuuksiin, silti pelkään sitä miten muut suhtautuvat asiaan. Pelkään että minua pidetään vähän yksinkertaisena, hyväuskoisena, helposti huijattavissa olevana huuhaa-tyyppinä.

Mutta tiedän että on myös paljon ihmisiä jotka ovat tukenani ja joita refleksologia kiinnostaa! Heille vinkiksi, että asiasta on olemassa mielenkiintoista kirjallisuutta. Mm. Ulvi Wirenin ja Anna-Kaarina Lindin kirjoittamiin teoksiin kannattaa tutustua. Lisäksi kirjastoista yleensä löytyy myös Lindin kirjoittama "Vyöhyketerapia ja refleksologia koliikkivauvanhoidon tukena: opas vanhemmille ja muille vauvaa hoitaville." - opas jota todella suosittelen kaikille vanhemmille! Se ei pelkästään sisällä ohjeita kuinka voit hoitaa lastasi vaan vinkkejä esimerkiksi äidin ruokavalioon.

No nyt tuli vuodatettua. Vielä pakko sanoa sen verran että fysioterapiakoulutuksesta ei missään nimessä ole ollut haittaa, ennemminkin päinvastoin. Valmiudet sairauksien patologian, anatomian ja tiettyjen kontraindikaatioiden ymmärtämiseen on pelkästään plussaa. Sekin on vain murto-osa koulutuksen tuomista hyödyistä. Lisäksi olen huomannut myös sen, että fysopterapiakoulutuksessa on painotettu asiakkaiden yksityisyydensuojaa ja eettisiä asioita paljon ja tämän asian painotukseen tulisi mielestäni kiinnittää enemmän huomiota myös luontaishoitojen opetuksessa. Minusta ei ole kiva istua kalevalaisen jäsenkorjaajan hoidettavana joka kertoo aiempien asiakkaidensa ongelmat ja haukkuu kollegansa (samalla itseään kehuen) - vieläpä parhaimmillaan nimillä tai ainakin niin että ei jää epäilystäkään kenestä on kyse.

Summa summarum. Seuraavaksi alan selvitällä millainen systeemi on oman toiminimen perustaminen ja milloin mun kannattaa se perustaa.

3. marraskuuta 2016

"Riemuhuudoin ylistäkää tätä aikaa"


Jauchzet, frohlocket, auf preiset die Tage! (Bach, jouluoratorio)
Se soi meillä jo marraskuussa.
Koska ajatus joulusta lohduttaa pimeässä ja koleassa kelissä.
Riemuhuudoin ylistäkää tätä aikaa!
Saa polttaa kynttilöitä
ja vaikka joulukoristellakin jo.
Koska joulu menee niin nopeaa ohi ja yhtäkkiä on taas kevät ja kova, armoton valo.
Nyt saa rakastaa pimeää, villaa ja yhtä hitaita aamuja kuin hämärän hiipiminen napapiirille marraskuun aamuina.

Joka vuosi sama juttu: ihmettelen marraskuussa että miksi olinkaan taas pelännyt sitä niin etukäteen?

Schlafe, mein Liebster, genieße der Ruh,
wache nach diesem für aller Gedeihen! 
Labe die Brust, 
empfinde die Lust, 
wo wir unser Herz erfreuen.

(Nuku rakkaimpani, nauti levosta,
valvo sen jälkeen kaikkien pelastuksen puolesta! 
Äidin rinta ravitkoon sinut, 
sinun ilostasi meidän sydämemme riemuitsee.)

13. lokakuuta 2016

Ihan jouluissaan

 Onko sulla kummilapsia, sisarusten lapsia tai omia lapsia? Jos on, niin autappa mua. Oon ihan innoissani ja inspiraation vallassa ollut koko aamun siitä saakka kun heräsin siihen että mies katsoo joskus kuuden kieppeillä Puljujärven otteitä NHL:ssä.. Sain nimittäin sellaisen idean että jos uskallan ja ehdin ja jaksan niin alan väkertämään oikein into pinkeänä käsitöitä - niin urakalla että voisin myydä niitä joulun alla joulumarkkinoilla. En ole vielä varma riittääkö rahkeet, mutta tällaisia tuotteita ajattelin että voisin tehdä:

1. Tuttinauhoja. Joko virkattuja tai sitten tuollaisia helminauhoja. Kumpi vai molempi?
2. Kanervakransseja. (edellisiessä postauksessa on jonkinlainen kuva  semmosesta vähän hoikemmasta kranssista)
3. Pipoja. Lapsille lähinnä. Koska pienemmät päät.. :D Kaikissa väreissä näitä. Ja hei onko kivempia semmoset joissa sekä tupsu että pipo on samaa väriä vai semmoset joissa ne on eri väriä?
4. "Lappivillasukkia", jotka olen itse kehitellyt ja jotka on siksi toimiviksi havaittu että meidä babella käytössä lähes päivittäin. Harmi ettei ole nyt parempaa kuvaa.
5. Rusetteja. Näitä vois kyllä tehdä ihan miesten kokoakin. Hakaneulakiinnitys. Vois tehdä myös pikkutytöille pinneihin, pompuloihin tai pantoihin. Ideaa?
6. Nukkeja. Jotku kutsuu piipiksi. Sori surkea kuva,tämä on vain surkeista matskuista tehty koekappale.
7. Vaunuleluja. Tätä mallia pitäis kehitellä hieman...
8. Kortteja. Tämä on täällä kaikkein laitimmaisena koska koen että korttien teko on kaukana siitä mun vahvuusalueesta. Hyvin hyvin epätodennäköistä että näitä tekisin.
9. Jotain muuta, mitä?

Joten ystävällisesti pyydän että jos vähänkin on aikaa ja mielenkiintoa niin kommentoikaa!!! Kannattaako lähteä kokeilee kepillä jäitä vai antaako olla? Mitä näistä haluaisit itsellesi tai lapsellesi tai ystävällesi tai ystäväsi lapselle?

Kiitos!
t. inspispinspis

4. lokakuuta 2016

Dynaaminen kaaoksen tila


Monta kertaa olen ajatellut lopettaa bloggaamisen ja poistaa tämän blogin, yhtä monta kertaa (tai vielä useammin) olen unohtanut koko blogin olemassaolon. Silti kuitenkin olen aina palannut ennemmin tai myöhemmin tänne. Miksi? En bloggaa saadakseni mahdollisimman paljon lukijoita, tai lukijoita varten. Jos bloggaisin lukijoita varten, minun pitäisi luultavasti päivittää blogia hieman aktiivisemmin. Harva jaksaa käydä kurkkimassa koska tulee uusi blogiteksti, kun päivitystahti on keskimäärin kerran kuussa.

Bloggaaminen on minulle mukavien kuvien taltioimista samaan paikkaan ja muutamien ajatusten ylöslaittamista yleisellä tasolla. Päiväkirja on henkilökohtaisempia kuulumisia ja tuntemisia varten, mutta blogiin voi kertoilla huolettomista kuulumisita ja arkipäiväisistä tapahtumista ja asioista. Siis sellaista asioista joita ei päiväkirjaan tule kirjoitettua. Luen toisinaan omia vanhoja tekstejäni ja katson kuviani. On mukava palata jälkeenpäin tiettyihin kuviin ja tunnelmiin.

Vaikken kirjoita lukijoita varten, ilahdun silti todella paljon kun joku on eksynyt blogiini ja saanut siitä itselleen jotain inspiraatiota ja iloa! Nytkin edelliseen postaukseen kommentoinut anonyymi sai minut iloiseksi ja sen vuoksi palasin tänne taas vaikka varmasti mulla olisi "parempaakin tekemistä" (esim. nukkuminen) kun vauva vihdoin nukahti. Okei, tein jo tiskit sentään (meillä ei ole tiskikonetta!!!).

Elämä on tosiaan muuttunut pienen tuhisijan myötä. Se on muuttunut totaalisesti. Sydän on täynnä kuplivaa rakkautta tuota pikku karhunpentua kohtaan. Koti on nyt "täynnä" -kuten siskoni sanoi- kun siellä on vauva. Koti on nyt koti ihan eri merkityksessä. Vaippoja lojuu siellä täällä, puklurättejä jokaisella tuolinkarmilla ja rintapumppu miljoonine härpäkeosineen on pöydänkulmalla kuivumassa seuraavaa lypsykertaa varten. Aloin nimittäin äidinmaidon luovuttajaksi ja se on oma rumbansa aina aamuin illoin. Meillä ei edelleenkään ole vaatekaappia, vaan vaatteet ovat siististi viikattuna (!) kirjahyllyllä - siis ne vaatteet mitkä sinne mahtuvat. Loput on lattialla ja kiikkutuolin päällä ja varastossa ja naulakossa ja sängyn alla ja... Kirjat on evakossa kellarissa. Paljon on tavaraa joille vain ei ole omaa paikkaa. Sitten ne vain ovat jossain täällä asunnossa, mihin nyt ovat sattuneet jäämään muutossa. Onhan tämä meille ehkä vähän pieni asunto - varsinainen pesäkolo-, mutta kyllä täällä on varmasti tämän karhuperheen hyvä talvehtia tämä vuosi. Voi turvallisesti nukkua vauvan kanssa talvihorrosta kun seinät ovat lähellä turvaa luomassa.

Kuten kuvista näkyy: siistiä miellä ei ole. Pidän kyllä siististä kodista, mutta en niin paljon että siivoaisin jatkuvasti. Pienessä asunnossa kaikki vaan on kokoajan jaloissa. Jos ihan rehellisiä ollaan niin inhoan siivoamista ja me ei omisteta edes imuria. Vime vuonna lainattiin joku 3 kertaa kavereilta imuria ja moppia. Nyt ostettiin sentään luutu varsineen uuteen asuntoon. On sitä ehkä pari kertaa käytetty (tai Matias on käyttänyt). Niin. Mun vahvuudet on jossain muualla kuin siivoamisessa. Mitään sisustuskuvia meillä ei voi ottaa ainakaan ennen perusteellista siivoamista.. Muutenkin mun sisustaminen on sellaista tavaroiden heittelyä sinne tänne ja joka paikka täyteen kaikkea. Meillä on siis liikaa kamaa ja kaikki on vieläpä esillä! Tässä asunnossa on potentiaalia vaikka kuinka viihtyisään pesään: upea sininen seinä, kaunis lattia, ihanat vanhat puuovet jne. mutta nyt asunto on jatkuvassa dynaamisessa kaaoksen tilassa. Jos meillä joskus on täällä siistiä, niin lupaan ottaa kuvan ja laittaa tänne!

Nyt taas on syksy ja kuumin käsityöaika on käsillä. Mullakin on puikoilla yhtä jos toista ja joskus voisin niistäkin laittaa tänne kuvia ja ohjeita jotta eivät unohtuisi. Ja jotta joku muukin voisi saada niistä ideoita ja inspiraatiota! Ehkä niistä siis sitten enskuun postauksessa! ;)

9. elokuuta 2016

Kerään kesää sisälleni


Elokuu on mun lemppari mikäli se ei ole jo tullut selväksi joskus aiemminkin.
Elokuun alku on vielä aivan kesää (ja kesähän on parasta aikaa!), puolessavälissäkin aurinko elää edelleen iholla, mutta ei enää niin polttavana vaan ihanan lempeästi ja loppukuusta voi alkaa polttaa kynttilöitä ja nähdä jopa pohjolan valkealla taivaalla ensimmäiset tähdet ja revontulet. Ah!
Ja elokuu on varsinainen runsaudensarvi. Nyt on ihan mieletön vadelmavuosi ja vadelmat on mun lemppareita. Sen lisäksi on vielä ollut huikea hillavuosi ja hyvä mustikkavuosi. Mansikoitakin on ja viinimarjoja. Mesimarjoista vain haaveilen, mahan kanssa en vaan enää jaksa niitä lähteä etsimään vaikka tekis kyllä mieli...
"Käsitätkö, täällä näitä vaan kasvaa, ihan itsekseen, ja saat ottaa ja syödä vaikka kaikki!"

Elokuun kelit on vaihtelevia. Välillä sataa hurjasti, sitten tuulee kovasti, ukkostaa ja salamoi, mutta yhtäkkiä taas aurinko pilkistääkin lämpimästi pilvien raosta. Ihanan epävakaista ja helteiden jälkeen jopa sadekelitkin tuntuu ihan kivalta kun voi hyvällä omallatunnolla kölliä sisällä ja lukea kirjoja.

En enää saa juuri mitään aikaan. Teen lähinnä henkistä työtä, valmistaudun uuteen elämäntilanteeseen. Kerään kesää sisälleni. Kun turhauttaa odottaminen, oma vetämättömyys tai aikaansaamattomuus, lohduttaudun sillä, että tämä on ainutlaatuista aikaa. Meitä on vielä vain kaksi eikä tarvitse huolehtia kuin toisistamme ja pääasiassa vain itsestä. (Ja sehän ei tarkoita sitä, ettenkö odota vauvan jo syntyvän...)